Itsetuntoharjoitus

Tämä päivä ei ollut ehkä paras mahdollinen Fisherin paluulle, olenhan käsittelemässä kohtaa itsetunto - ei sillä, että edellisissä kohdissa ei olisi enää käsiteltävää ja ne olisi taputeltu, mutta käyn nyt näitä kohtia silti järjestyksessä läpi. Niin, mutta päivä on ollut tosi ahdistava. En tiedä miksi. Ahdistaa vaan. Pitkästä aikaa oli töissä niin paha tilanne, että oli pakko soittaa jollekin. Nykyään sentään töissä menee ihan kivasti, jos on jotain järkevää tekemistä ja tällä hetkellä sitä todellakin on. Toki töissä on nyt ollut melko stressiherkkä tilanne yleisesti kaikilla ja itsekin sain mielestäni eilen täysin kohtuutonta "huutoa", kun olin tehnyt erään asian toista auttaakseni hänen pyynnöstään ja tämä sitten ei mennytkään ihan putkeen, vaikka tein juuri niinkuin oli neuvottu ja minä sain sitten haukut. Erääseen kehitysehdotukseeni suhtauduttiin myös perinteisellä "ei tule onnistumaan"- mentaliteetilla.  Tämä ei nyt toki kovinkaan paljoa tilannetta ole parantanut.

 Ahdistus on ollut kova, ja syyllisyys, vihaisuus jne. Olen miettinyt, että ajoittain koin mielestäni henkistä väkivaltaa, kun E valehteli, mitätöi pahaa mieltäni ja suuttui siitä, syytti minun vammojani ja parisuhteemme ongelmista, uhkaili itsemurhalla, petti lupauksiaan, syytti minua omista mokistaan, raivosi kun olin tullut leikkauksesta, hylkäsi, hakkasi nyrkillä seinää jne. Toisaalta olinko itse henkisesti väkivaltainen? Joskus lyttäsin E:n ihan täysin, joskus suutuin ihan naurettavista asioista ja ihan ilman mitään syytä ja olin muutenkin vain ihan kamala, kaikkea en taitaa edes kehdata tänne kirjoittaa. Niin, varmasti osin olin. En tahallani, mutta kyllä toinen voi varmasti kokea käytökseni henkiseksi väkivallaksi, koinhan minäkin, vaikka olen varma, ettei E ihan loppuvaiheita lukuunottamatta useinkaan halunnut tahallaan olla minulle ilkeä, hän vain oli sellainen omien ongelmiensa vuoksi. No, tästä pohdiskelusta olen päässyt taas siihen samaan syyllistymis/olenkin läpimätä/ansaitsinkin kaiken/ei ole ihme, että E lähti - ajatuskuvioon, mikä ei nyt varsinaisesti ole ihan kauhean hyvä tässä ahdistusvaiheessa. Toki minun pitää ottaa onkeeni ja tarkastalla omia toimiani kriittisesti, jotta voisin parantaa tapani, mutta olisikohan joku toinen päivä parempi kuin se, kun ahdistaa eniten pitkiin aikoihin.

No, sitten siihen itsetuntoon. Se nyt ei varsinaisesti ole ihan kamalan korkealla, mikä nyt onkin arvattavissa. Olen saanut kotona kasvatuksen, jossa korostetaan sitä, ettei saa ylpistyä ja itseä ei saa kehua. Tämähän nyt ei varsinaisesti ole hyvä juttu ja kun kumppani oli E, jonka kotona ei sitten muuta tehtykään kuin kehuttu ja vielä vähän ylimäärin ja niin, että jos teki jotain väärää, niin sitä ei toki tarvinnut käsitellä (toki E:n varhaislapsuus oli jotain ihan muuta, mutta vanhemmalla iällä), niin arvatkaapa oliko meillä ihan kauhean helppoa näissä asioissa. Itsellähän tässä on paljon opittavaa, se, että osaan olla ylpeä myös itsestäni. Harrastusblogini oli aikanaan yksi osa tätä projektia, siellä yritin olla omista suorituksistani ylpeä, kun ääneen sanominen ei onnistu(nut). Miettikää, voitin pari vuotta sitten eräässä lajissa suomenmestaruuden ja en kehdannut olla edes siitä ylpeä! En halunnut, että sitä kerrotaan kellekään, joten esim. E:n vanhemmat ei kai sitä sitten koskaan saaneet tietää. No, vanhempani sentään lukivat blogiani eli saivat tämän voittoni selville, ja sieltä se sitten taas tuli, eli ei ainakaan onnitteluja, lähinnä naurettiin tälle saavutukselleni, olihan siellä vain muutamia osanottajia jne. Itsekin haluan kovasti vähätellä tuota, mutta hei, suomenmestaruus, yleisessä sarjassa, eikö se muka ollut hienoa? Muutenkin kyllä kotiesimerkki ei kamalasti opettanut muuta kuin nöyryyttä ja sitä, ettei nyt tarvitse liikaa innostua, esimerkiksi saatuani erään työpaikan - neljäksi vuodeksi - ja olin tietysti onneni kukkuloilla ja siitä sitten innoissani vanhemmilleni kerroin, niin vastakommentiksi sain vain 'jaa'. En toki halua syyttää kotiani kokonaan tästä, sillä minulla on ihan ollut mahdollisuus opetella kehumaan ja olemaan saavutuksista iloinen ilman kodin esimerkkiäni, mutta tokihan tämä taito vaatii minulta paljon enemmän yritystä kuin niiltä, jotka ovat kotona tällaiseen tottuneet. Tämä on todellakin yksi kehityskohtani.

Fisherin kirjassa siis on luku itsetunto. Palaan tähän myöhemmin, mutta luvussa pitää tehdä tehtäviä. Yksi on kirjoittaa lista positivisista asioista itsessä. Listassa on oltava 20 kohtaa. Ohessa on nyt listani. Moniin kohtiin haluaisin lisätä selityksiä ja jotain tarkennuksia tyyliin, olen hyvä ystävä ainakin melkein aina, paitsi silloin kun masentaa tms. mutta nyt yritän julkaista listani ilman noita tarkennuksia. Joku ei ehkä koe jokaista kohtaa myönteiseksi, mutta itse koen ja sehän on tärkeintä.

1. sinnikäs
2. tunnollinen
3. sitoutunut
4. lahjakas
5. oikeudenmukainen
6. auttavainen
7. lojaali
8. hyvään uskova
9. hyvä kuuntelija
10. päättäväinen
11. fiksu
12. kiltti
13. toimeentarttuva
14. ahkera
15. hyvä ystävä
16. hassu
17. omiin päätöksiin uskova
18. suvaitsevainen
19. myötätuntoinen
20. empaattinen

Siinä se oli, ilman selityksiä. Itsetuntoluvussa pitää myös kehua itseään. Ohessa kerronkin siis erään tekoni, josta olen ylpeä. Tein sen ihan periaattella "Tee toisille, mitä haluat ihmisten tekevän teille. " Jotta toisilla olisi parempi, mitään vastapalvelusta haluamatta. Tein sen, koska tiedän, että vaikeina aikoina pienetkin muistamiset voivat tuoda sen pienen auringonpilkahduksen, joka helpottaa sitä hetkeä. Tein sen, vaikka itsellä oli vaikeaa, vaikka ei jaksaisi, jotta muut jaksaisivat. Tein jotain sellaista, mitä minun mielestäni hyvät ihmiset tekevät. Vaikka en hakenut tällä teollani itselleni mitään, tuli siitä sittenkin hyvä mieli.

Niin, kaksi tuttuani, oikeastaan ei edes kovin hyvää, toisen olen tavannutkin vain kerran, ovat todella vaikeassa tilanteessa elämässään. Syöpä ei ole kiva juttu ja he ovat melko avoimesti kertoneet FB:ssä omasta tilanteestaan, hoidoista jne. Päätin ilahduttaa molempia ja lähetin heille molemmille tsemppiviestin. Kerroin, etten tiedä, mitä pitäisi sanoa, mutta halusin kertoa, että he ovat olleet ajatuksissani ja toivon heille paljon voimia vaikeaan ja rankkaan taisteluun.

Useimmiten jättäisin tällaiset viestit lähettämättä, miettisin, etten tunne tarpeeksi hyvin jne, mutta nyt muistin, että varmasti kukaan ei pahastu, jos vähän vähemmän tuttu tsemppaa. Ja sen minä muuten osaan aika hyvin, tsempata vaikeuksissa. E:täkin tsemppasin työjutuissa ja kun hän oli ihan maassa jostain valoin uskoa häneen. Muistan vieläkin, kun tsemppasin suhteemme alkuaikoina E:tä eräässä yhteisessä harjoituksessamme, kun hän ei olisi jaksanut. Myöhemmin hän kertoi, että se oli tuntunut tosi hyvältä! En siis ollut hänelle vain paha. E ei oikein osannut tätä vaikeuksissa tsemppaamista, vammojeni kuntoutuksessakaan en muista saaneeni häneltä kertaakaan tsemppausta, en myöskään, kun töissä oli vaikeaa, hain töitä tms. Sitä olisin kovasti häneltä kaivannut, mutta en saanut. Toisaalta, en ole hänelle siitä vihainen, hän ei vain osannut. Hänen kotonaan vaikeudet unohdettiin, ei niissä tsempattu. Niin, kotitaustamme antoivat aika erilaiset eväät tärkeiden taitojen oppimiseen. Mutta minä voin vielä oppia itseni ja muiden kehumisen taidon, sillä kyllä, sen minä haluan oppia - sopivassa määrin toki.